Lapasesta lähti

Ihan tosissani mietin, että tänäkin vuonna tyydyn joulukoristelussa viime vuosina vallinneeseen matalan profiilin linjaan. Että laitan vähän joulujuttuja, mutta en kohtuuttomasti poiskerättävää. Joulukuusihan on jo tosi jouluinen juttu jo itsessään. 

Ja hah... Nyt näyttää vahvasti siltä, että blogin voisi hyvin nimetä uusiksi vaikka nimellä Kirahvi höyrähtää jouluun... Tänäänkin päiväunien sijaan silittelin verhoja, askartelin niitä kranssin seuraksi tarvittavia juttuja, taittelin isolle tytölle papereita lumihiutaleita varten ja mallailin valopeuraa paikalleen. (Juu, sen hankkiminen kertoo jo melkoisesta tilapäisestä mielenhäiriöstä.) Puhumattakaan siitä, että uunissa paistui maustekakku ja illasta tein piparitaikinan vetäytymään...Kaipa se joskus tulee leivottuakin.

Siitä en edes aloita, että ne silitetyt verhot ovat vanhat pitsilakanat. Auts... Varmaan epätrendikkäintä ikinä! Mutta aika suloista kuitenkin. Ne ovat kyllä niin yksivärisen vaaleat, että kaipaisivat jotain. Pienempi tyttö antoi jo palautteen, että maatuskaverhot keittiöön olisi pitänyt hankkia. No, ei taida olla sopivia kapissa. Mutta jos jotain pientä vaikka kävyistä tai karkeista keksisi... (Oikeasti haaveilin Marimekon tulipunaisista verhoista, mutta jäivät tänä vuonna hankkimatta)

Ulkona on pyryttänyt päivän mittaan useasti ja pyryttää taas. Ehkä se selittää puskan takaa hyökänneen joulutunnelmankin. Ehkä... Niin ja valopeurasta tykkään kovasti ihan siksi, että siitä tuli heti mieleen Harry Potter ja Harryn suojelius...

Kranssi

Olen lapsesta asti ollut kovasti mieltynyt lehtikuusiin, niiden oksiin ja erityisesti kauniisiin käpyihin. Lapsuuteni maisemiin kuuluvatkin lehtikuusat. Vähän jo aiemmin iski yllättävä tarve tehdä oven viereen kranssi lehtikuusen risuista ja pyysin äitiäni keräämään vähän aineksi. Nyt ne olivat sopivasti kuivahtaneet askartelutarkoituksiin ja liimailin oksat kranssiksi. Jotain tuo vielä kaipaa, mutta enää yksinäinen naula ei näytä niin orvolta seinässä kököttäessään.

Jotenkin olen ollut huomaavinani, että tänä jouluna kävyt ovat normaaliakin enemmän esillä ja se on mukavaa. Minullakin on odottamassa vielä iso maljakollinen käpyjä, joista tullee pientä koristetta jouluksi. Saaressa oli eilen metsuri. Pitääkin varmaan käydä tarkastamassa löytyisikö sieltä jotain hyödynnettävää jouluaskartelun saralla. 

Joulukuu alkoi, joulukalenteri tuli ripustettua ja taskut täytettyä herkuilla ja legoilla. Jotenkin olo on vähän pöllämystynyt. Joulu tosiaankin on ihan ovella, mutta omat jouluhommat ovat ihan ketarallaan. Vähän on olotila niinkuin alakuvan tontuilla. Sain minä ne sentään kaivettua laatikosta, joskin huonosti näytti niillekin sittemmin käyneen.

Ehdin tänään piipahtaa pikaisesti kierrätyskeskuksessa ja ihan pakko oli napata nuo kauniit alpakkalautaset sieltä mukaan. Niissä on kauniit monogrammit kaiverrettuna käsin ja päiväysten vuosiluvut 50-luvulta. Vuosiin en oikein osannut pitää noita pikkulautasia missään arvossa, mutta jotenkin noita vanhempia versioita aiheesta on tarttunut viime vuosina mukaan. Ne ovat tosiaan vain alpakkaa ja koneellisesti prässättyjä, mutta työn laatu ohittaa tämän päivän osan hopeistenkin vastaavan ihan mennen tullen. Niin ja ovat hyvin kauniita peilatessan liekkejä kynttilöiden aluslautasina.

Etenkin tuo käpykoristeinen lautanen on minun silmääni vallan viehättävä ja heti kun olin saanut lautasista liialliset hapettumat Universal stonella, lautanen sai seurakseen kivi-tuikun ja jo aiemmin keräämäni lepän pikkuiset kävyt. En taida silti uskaltaa sytyttää tuikkukynttilää käpjen keskelle (suvun palomieheltä voisi löytyä parikin mielipidettä touhun järkevyydestä), vaikka se varmasti olisi hyvin kaunis tuossa palessaan. Ilman tulenarkoa koristeita ehkä kuitenkin mieluummin...

Pikkujoulukakku

Eilen kävimme avaamassa joulun ja kurkkimassa joulumyyjäisiä. Tänään ajattelin leikkiä edes pikkuisen pikkujoulua kotonakin ja kehittelin yksinkertaisen, jouluisen maustekakun. Ylimmäinen kulhonnuolija jo kehui taikinan makua ja kakustakin tuli ihanan murea ja maukas. Jopa nuorempi ruokakriitikko halusi toisen palan ja pihisti vielä kolmannenkin salaa. Pitää siis ilmeisesti laittaa ohje muistiin.

Piparkakun makuinen puolukkakakku

1 dl kaurahiutaleita

3,75 dl vehnäjauhoja

1,5 dl fariinisokeria

1,5 dl sokeria

1 tl soodaa

2 tl leivinjauhetta

1 tl kanelia, neilikkaa, kardemummaa ja inkivääriä kutakin

50 g margariinia

2 dl riisimaitoa

1 muna

2 dl pakastepuolukoita

Lämmitä uuni 180 asteeseen, voitele ja jauhota kakkuvuoka (halk n. 24 cm). Sekoita kuivat aineet hyvin kulhossa. Sulata rasva ja sekoita riisimaito sen joukkoon. Lisää rasvaseos ja muna kuiviin aineisiin. Lisää lopuksi puolukat taikinaan. Kaada taikina vuokaan ja paista n 40 min. kunnes hammastikku jää puhtaaksi, kun sen upottaa kakkuun ja kakku irtoilee vuoan reunoilta. Anna jäähtyä ja tasaantua jonkin aikaa vuoassa.

Koristele tomusokerilla tai sokerivesikuorrutuksella. Oletettavasti tämä(kin) kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä, mutta hyvää se on heti jäähdyttyäänkin.

Noin se tuli tännekin. Kunnon lumipyry nimittäin. Nuorempi neiti katseli aikansa ikkunoista ja kysyi sitten vienosti, jotta voisimmeko mennä vähäksi aikaa ulos, kun on tuota luntakin. Toki voimme, muskarikeikkakin peruuntui, kun sisko sai koulussa kovan päänsärkykohtauksen juuri siihen aikaan kuin meidän olisi pitänyt valmistautua lähtöön. Mutta lumiukon teimme. Minua nauratti, koska tuohan on ihan selvästi joku vanhempi, vähän kumara lady-ihminen. Lady tosin oli niin kumaraista laatua, että useista tukemisyrityksistä huolimatta keikahti kumoon melkein heti, kun pääsimme sisään.

Kansainvälisen miestenpäivän kunniaksi uunissa muhi mötikkä kassleria useamman tunnin ajan ja illasta leivoin vielä brownieita. Ainahan sitä hyviä tekosyitä herkutelulle löytyy. Tuo brownieohje on Hellapoliisin lasten keittokirjasta ja toimii kyllä aikuisellakin. Ainakin sellaisella aikuisella, joka mieluusti leipaisee leivonnaisia, joissa ainekset lähinnä sekoitetaan ja mätkäistään vuokaan ja uuniin. Joka tapauksessa lopputulos on mahdottoman herkulllinen, kevyt ja kuohkea ja samalla sellainen browniemaisen tahmea.

Olen jatkanut sitkeästi kilometrineuletta. Tuota harmaata pitäisi kutoa 2,5 m puoli metriä leveää kaistaletta. Taidan olla suunnilleen puolivälissä. Mutta mitä enemmän sinnittelen, sitä nopeammin neule valmistuu. Sydämen asialla  on yleensä hyvää pakkokutomisaikaa ja tänään tuli viikon ehdoton suosikini kutomisen taustaksi eli Grand design. Se, mikä hirvittää on tietoisuus siitä, että jossain vaiheessa kaikki lankapäät pitää päätellä, ja mielellään sievästi ja näkymättömiin. Ja niitä tulee olemaan. Tuo Garnstudion Lima kun on 50 g kerissä ja yhdestä kerästä tulee n 15 cm neuletta. Voi huokaus... Pitäisiköhän alkaa vähitellen päätellä jo tekemisvaiheessa? Jos lopussa itkettäsi vähemmän...