Minulla on meneillään joku omituinen pullanleivontamoodi. Tänäänkin iski hillitön tarve päästä harrastamaan taikinaterapiaa ja eipä siinä sitten muu auttanut kuin kaivaa kulho esiin ja alkaa vaivata. Se aina ällistyttää, miten on mahdollista, että samalla ohjeella tuotuloksena olevan pullamäärän koko on joka kerta täysin ennakoimatonta. Tällä kertaa pullia tuli vallan mahdottomasti. Piti laittaa osa pakkaseen, koska joku raja tämänkin perheen pullamahan koolla on, vaikka noita kyllä ihan kivasti upposikin parempiin suihin. Isompi tyttö tosin ei hoitanut osuuttaan täysin normaaliin malliin, koska neiti on onnistunut pyydystämään jostain flunssan ja tärisi ja yski pääosan päivää sohvalla. (Jotta huoh, tästäkö se taas alkaa.)

Iltapäivästä piti vielä pikkiriikkisen terapoida ja leipoa pikapatonkeja hampparisämpylöiden ohjeella ja tehdä kotisubeja. Tuli mahdottoman hyviä. Jopa nti Silakka, joka yleensä suhtautuu varsin nihkeästi kaikkiin tarjontoihin, mussutteli osuutensa reipasta tahtia. Lauantai on pikkuneidin suosikkipäivä, koska lauantai on karkkipäivä ja lauantaina saunotaan. Ihan huippua siis. Yleensä jo maanantaiaamuna kuuluu heti heräämisen jälkeen kysymys aiheesta kuinkas pian lauantai on taas odotettavissa.

Ja tuli se takatalvikin. Aamulla maa oli valkeana, mutta pakkanen pysytteli etäällä. Lapset pääsivät siis rakentamaan lumiukon (ennenkuin isomman kuume kohosi), mies vaihtoi autoon takaisin talvirenkaat reippaan assarin kanssa ja kolattuakin tuli sen verran, että ei moinen liikuntamuoto vallan pääse unohtumaan. Eipä silti, tunnustan, että ei ihan vallan mahdottomasti itketä, vaikka pääosa lumesta suli pois iltaan mennessä. Ehdin jo tottua ajatuksen aikaisesta keväästä ja lumettomasta talvesta. Sääherra voisi uskoa, että palataan tuohon talvi- ja pakkasasiaan vaikka ensi vuonna uudelleen. Tämä talvi voisi ihan minun puolestani olla tässä ja kevät ihan oikeasti jo tulla.

(Pahoittelen, diipadaapa -osasto näköjään jatkuu edelleen.)

Tänään oli tälläistä ohjelmassa. Sitä luvattua takatalvea odotellessa kävimme uhmaamassa tuiverrusta.

Kun ei oikein irtoa eikä ehdikään. Kovasti huvittaisi kirjoitella blogiin kaikenmoista, mutta jotenkin kuvat jäävät ottamatta, kutimet ovat päättelyä odottamassa, ruoka tulee hotkittua ennen kameran esiin kaivamista, sisustuskuvat vaatisivat kunnon siivousinspiraatiota ja hetkelliset vapaa-ajat lapsen nukkuessa tulee hyödynnettyä lähinnä täydessä koomassa sohvalla. Mikä lie kevätväsymys yllättänyt, kun kaikki tuntuu väsyttävän. Etenkin ulkoilu. Syyttävä sormi osoittaa aika vahvasti siite- ja katupölyn suuntaan. Milläköhän sitä saisi itsensä vaihteeksi hereille?

Mutta minä siis kyllä ulkoilen, kokkaan, teen käsitöitä ja luenkin vähän, mutta enpä jaksa dokumentoida tekemisiäni kovin aktiivisesti. Yritän löytää jostain kadonneen innon. Kaipa se kevään edistyessä palautuu.

Pahoittelen. Kuvan laatu ei tosiaankaan ole minun koneellani tuollaista kuraa... Mikähän tätä bloggeria vaihteeksi riivaa? 

Naistenpäivä alkoi kaatosateella (ja yhden naishenkilön kiukulla), mutta aika nopeasti aloi päivä paistaa kirkkaammin kuin aikoihin. Oi, mikä auringonpaiste! Pikkuisen tuuli, mutta tuulikin oli lämmin. Jotenkin tuntuu aivan käsittämättömältä, että nyt on vasta maaliskuun alku. Krookukset ovat kylmimmässäkin kukkamaassa jo komealla alulla ja puissa on pulleat silmut. Toivon tosiaan, että takatalvi ei yllätä... Kaikesta kurasta huolimatta aikaisessa keväässäkin on puolensa.

Illasta leivoin saunan jälkeen suklamuffinsseja muiden naispuolisten perheenjäsenten kanssa. (Melkein kestivät hermotkin tuota nuorempaa assaria, mutta vain melkein.) Muffinssien takana kyyhöttävät miehen tuomat naistenpäivän kylvöpavut, joita laitettiin aamulla kasvamaan suurella hartaudella ja juhlallisin menoin. 

Neilikka oli pikkutyttöjen naistenpäivän rehu. Nuorempi neito oli kukkakaupassa tarrannut ovenpieliin ja kieltätynyt poistumasta ilman juuri tuota neilikkaa. Ilmeisesti meillä jokaisella on lempikukkamme ja pikkuneiti on syvästi ihastunut neilikoihin. Kukkakaupassa tie vie epäröimättä neilikkamaljakolle, jos neidolla on lupa valita. Isompi tyttö puolestaan ostaa aina ruusuja, mitä isompia ja punaisempia, sen parempi.

Muhu-neulekin on edistynyt pikkuisen. Hyvin pikkuisen. Nuorella terminaattorilla on vaihteeksi ollut kierroksia tarjolla sen verran, että neidin aikana ei perusneuleita kummempaan kykene ja sitten, kun neiti nukkuu, nukkuu äitikin, koska yöt sujuvat rattoisasti ihan muuten kuin nukkuen. Kuulemma pitäisi opetella elämään lapsen suhteen tässä ja nyt ja unohtaa vaiheiden ohimenemisen odottaminen, mutta ihan rehellisesti sanoen antaisin aika paljon, jos jossain vaiheessa olisi luvassa hiukan seesteisempi vaihe...

Mutta joka tapauksessa. Mukavaa naistenpäivän iltaa ihanill naisille. Parantukoon naisten asema ja olot kaikkialla päivän alkuperäisen tarkoiuksen mukaisesti.

Pullantai!

Olipas käydä ohraisesti! Aloin eilen illasta mietiiä, että mihinkähän aikaa vuodesta sitä laskiaista vietetäänkään. No, kuukkeli vinkkasi ystävällisesti, että tähän aikaan vuodesta. Eipä siinä sitten muuta kuin aamulla pullataikinaa pyörittelemään ja iltapäivällä kylään kermakaupan kautta, että saimme laskiaispullia. Hyviä olivat taas kerran.

Arkivehnänen

5 dl vettä

50 g tuorehiivaa tai 2 pss kuivahiivaa

2 dl sokeria

2 tl kardemummaa

ripaus suolaa

12-15 dl jauhoja

150 g margariinia

Lämmitä vesi kädenlämpöiseksi (tai vähän lämpimämmäksikin, jos käytät kuivahiivaa). Liuota hiiva nesteeseen, lisää sokeri, kardemumma ja suola. Ala lisätä jauhoja taikinaan reippaasti puuhaarukalla sekoitellen. Lisää loppuvaiheessa pehmeä margariini. Lisää jauhoja voimakkaasti alustaen niin pitkään, että taikina on pehmeää, mutta irtoaa käsistä helposti. Pullataikina saa olla mieluummin liian pehmeää kuin kiinteää, että pullista tulee kuohkeita. Anna taikinan nousta lämpimässä pyyhkeellä peitettynä 20-30 minuuttia.

Leivo pulliksi, kohota n. kaksinkertaisiksi, voitele munalla ja ripottele sokeria päälle. Paista 200 asteessa n 10 minuuttia. (Voit toki leipoa taikinan myös pitkoiksi, kransseiksi tai korvapuusteiksi.)

Ohje on peräsin keittokirjasta, jonka äiti antoi minulle, kun lähdin kotoa opiskelemaan. Kirja taitaa olla nimeltään Uusi keittokirja ja se on kyllä ollut hyvä yleiskeittokirja. Kurkin siitä edelleen välillä inspiraatiota arkiruokaan niinä hetkinä, kun pää lyö tyhjää vaikka miten tuijottelisin jääkaapin sisältöä. 

Olen kokeillut muitakin pullaohjeita, mutta jostain syystä tuo on tähän mennessä ollut toimivin. Minulle pullan leivonnassa on tosin aina olemassa pieni taustahaave. Muistelen leipoessani edesmenneen mummuni pullapitkoja. En tiedä, miten mummu taikinan teki, mutta pulla oli päältä tummaa, sisältä valkoista, kiinteää ja pehmoista yhtä aikaa ja mummu kuivasi ylijääneet palat ihaniksi korpuiksi, joiden veroisia ei kenenkään muun pullasta vain saa aikaiseksi. Kyllä kaduttaa, että en koskaan ymmärtänyt kysyä mummulta leivontavinkkejä. Ihan jo siksikin, että mummua kysely varmasti olisi ilahduttnut. Ilahdutti tosin varmaan sekin, että pulla tahtoi hävitä tarjoilulautaselta kahvipöydässä melkoisen vauhdikkaasti.

Kävimme tänään koskikävelyllä oikein valoisaan aikaan. Jotenkin on vallan ällistyttävää tajuta, että vaikka lunta on enää ihan satunnaisina pälvinä ja ilmassa tuoksuu kevät, on vasta maaliskuun alku. Koski kuohuu jo reippaasti ja pikkuneiti oli kovasti hämmästynyt alimman kuvan sillalla yrittäessään selvittää, miksi vesi pomppi toisella puolen siltaa ja toisella sitte taas ei.

Aika poikkeuksellinen talvi. Mies kaivoi polkupyörätkin kellarista. Eivätpä ne siellä kauaa ehtineet oleskella. Vaihtoi myös kesäkumit alle, kun katseli sääennustuksia ja kuivia teitä ja totesi, että nastat ovat lievää pahempaa liioittelua tällä säällä. Saa nähdä onko moisesta hurjuudesta seurauksena perusteellinen lumimyrsky ja takatalvi. Pulkkia ja lumilapioita emme sentään palauttaneet vielä ensi talvea odottamaan.

Toisaalta tälläisessä keskieurooppalaisessa talvessa on lämmityskulujen suhteen puolensa. Toisaalta surettaa lasten puolesta, kun lumileikit jäivät melkoisen vähiin; Hiihtämään emme ehtineet kertaakaan ja luistelemaankin vain jonkun kerran. 

Niin ja se hiihtoloma. Eipä vaikuttanut lumen puute tekemisiin. Pikkuneiti sairastui maanantaina ja vietinkin seuraavat kolme päivää aika tiukasti sohvaan sidottuna pinen kuume- ja vatsakipupotilaan lohtuna. Pois ei saanut mennä ja vain äiti kelpasi. Isommalle löytyi onneksi mummulapaikka viihdykkeeksi. Yhdessä emme ehtineet tehdä mitään mukavaa, jos vanhan mummun synttärikyläilyä ei lasketa. Onneksi neiti tervehtyi niihin mennessä.