Valoa

Jotenkin tämä valon määrä on ihan huumaava. Talvi oli enemmän ja vähemmän pöpperöistä hämärää ja nyt yhtäkkiä on niin kirkasta, että silmiä särkee. Odotan vielä sitä, että valon perässä saapuisi myös lämmittävä auringonpaiste. Että voisi vähitellen alkaa rakentaa suunnitelmissa olevaa kahvittelupistettä parvekkeelle. Nyt siellä on vain penkki. Haaveissa olisi pari mukavaa tuolia ja pieni pöytä. Niin ja muutama ruukullinen kesäkukkia. Ja sitten joskus, jos saisi rakennettua tuohon eturappusille jonkinmoisen oleskeluterassin, se vasta ihanaa olisi. Mutta joo, tämän kesän pääasiallinen suunnitelma on möyhentää piha karmeaan kuntoon (salaojitus) ja sitten alkaa vähitellen siivoilla sitä siedettäväksi. Sikäli tuo parvekkeen oleskelukeidas olisi kyllä asiaa.

Valo tuo kummasti mukanaan haaveita ja suunnitelmia. En minä kyllä tiedä, minkä verran tämän pikkutirpan hoidolta pääsen mitään toteuttamaan, mutta ainahan haaveilla saa - ja pitää...

Jumppaaminen on kivaa. Etenkin lattialla viihdytään niin, että minä saan jopa osallistua kotitöihin ihan rauhassa. Vielä hetki sitten piti olla koko ajan jonkun sylissä, mieluiten äidin. Nyt maailmasta on tullut värikäs ja mielenkiintoinen paikka, jota voi katsella hartaudella sillä edellytyksellä, että vaippa pysyy kuivana eikä nälkä yllätä. Koirakin kävi jo lipaisemassa pikkuisen kättä, vaikka yleensä tuo ei suuremmin ole osoittanut mielenkiintoa tulokasta kohtaan. On meillä silti aika usein imetysvahti sohvan vieressä nukkumassa. Helpompi näin, kun koira ei ole lian innokas hoitoapulainen.

Tänään on ollut vähän väsähtänyt päivä. Sen lisäksi, että tämä #¤%&# flunssa näyttää jatkuvan ja jatkuvan, neiti päätti, että viideltä aamulla on oikein mainio heräämisaika. Seuraavan kerran alkoi nukuttaa yhdeksän aikaan. Hiukan ovat äidillä taas silmäpussit roikkuneet polvissa... Ja siis toki tiedän, että kello viisi on monelle lapselle ihan normaali heräämisaika, mutta kun minä en ole aamuihminen, en ollenkaan. Kuudelta heräämisen kestän, viideltä... Ei kiitos. Toivottavasti lapselle tulee huomisaamuna nälkä pikkuisen myöhemmin. Juu, hemmoteltu olen ollut, tämä pikkuneiti kun on ällistyttänyt meidät vanhukset pääosin nukkumalla öisin... Että ehkä en kuitenkaan valita ihan kamalasti. ;)

Ps. Onpas meillä muuten tyttömäisen näköinen tyttö. Esikoinen tuli puettua pääosin valkoiseen ja puuteripastelleihin, tämä tyttö saa nähtävästi nauttia perinteisemmistä tyttöväreistä. Mutkun tuolle ne sopivat nin hyvin... Puuteripastellit eivät toimi ollenkaan neiti tummasilmälle. Vaaleansininen on ihan vihonviimeinen sävy, mitä neitokaiselle kannattaa harkita. Hassua, miten erivärisiä lapsia voikin samasta äidistä putkahtaa. :)

Täällä ollaan

Ja rähistään niin maan perusteellisesti nytkin. :) Ikää on jo 2 kk, vatsaongelmien syyksi epäillään maitoallergiaa, eka flunssa on selätetty.. Vähän likaa tuli kaikenmoista peräjälkeen ja alkoi jo äitiä ahdistaa. Ehkä tämä tästä vähitellen. Etenkin, kun tämä oma flunssa tästä vähitellen helpottaa. Isolla tytöllä kesti tauti kaksi viikkoa, joten eiköhän tässä vielä hetki niistellä ja yskitä. Vauva onneksi pääsi suht siedettävällä muutaman päivän räkätaudilla.

Muistinpa taas miltä tuntuu, kun väsyy ihan totaalisesti. Oli pakko luopua hetkeksi jopa kestoilusta, joka kuitenkin on aina ollut minulle sellainen hyvää mieltä tuottava asia. Joskus on vain annettava itselleen armoa. Vähitellen ajattelin palailla kestoilijaksi, onneksi suurin osa vaipoista on harsoja, ne eivät jää ihan heti liian pieniksi. Ainakaan tuolla keijukaisella...

Neuvolasta käskivät laittaa lapsen lattialle leikkimään ja tein sitten työtä käskettyä. Sieltä löytyikin kunnon viihdekeskus. Vauva makailee tyytyväisenä peiton päällä ja sisko touhuaa omiaan vieressä. Siskon ihmeellisiä leikkejä ja tanssiesityksiä voisi katsella vaikka vuorokauden ympäri. Sisko puolestaan on onnellinen, kun sai leikkikaverin viereensä. No, olisimme me ehkä itsekin ymmärtäneet tuon lattialle laittaa, mutta nyt vasta lattia alkaa lämmetä sen verran, että sille viitsii ketään jättää köllöttelemään pidemmäksi aikaa.

Minä niin toivon, että raskaat asiat alkavat vähitellen helpottaa ja paino alkaa sitä kautta hellittää sydämeltä. Jospa vähitellen jaksaisi tehdä muutakin kuin ne ihan välttämättömimmät...

En nuku...

Äiti nukkui hyvät päiväunet. Joku toinen ei niinkään kiinnostunut asiasta... Onneksi uni maistui kuitenkin yöllä. Päivälläkin kyllä, jos voi laittaa rattaisiin ja pihalle. Nyt ei voi. Iski pieneen ilkeä mahapöpö. Meillä on puunattu käsiä ja keitetty pullot, huolehdittu yleensä hygieniasta, mutta kun ei riitä niin ei riitä, pöpö löysi pienen kuitenkin. Nyt vain ollaan aikuisetkin myötätunnosta maha kipeänä ja toivotaan, että pöpö menisi pois eikä edessä olisi sairaalareissua. Saa pitää peukkuja. Toistaiseksi meillä asuu vielä ihan virkeä pikkutyttö. Jospa tämä tästä helpottaisi ja muutkin säästyisivät. Mutta kyllä taas on muistunut mieleen, miltä se tuntuu, kun on sydän kylmänä. Rinnassa tosiaan on ihan kuin jäinen möykky.

Mutta ajatella, synnytyksestä on jo 7 viikkoa.

Eilen meillä vietettiin ristiäisiä. Oli ihanan lämmin tilaisuus, tarjoilujen valmistaminen tuli tällä kertaa delegoitua sen verran laajalle, että kukaan ei tainut väsähtää järjestelyihin. Vauva käyttäytyi kerrassaan mallikelpoisesti, ihan pikkuisen piti parahtaa kastehetken aikana, mutta sekin itku loppui, kun loiskautettiin vettä päälaelle. Ylpeä isosisko sai kuivata pienen pään. Oli mukavaa.

Meidän Soli Elinamme pikkusisko sai nimekseen Salka Minerva. Kakussa oli täytteenä tiramisuun laitettavaa tuorejuusto-kananmunamoussea ja kirsikoita. Kakku oli ihan hirmuisen herkullista.

Meillä elämä kulkee tasan neiti nelikiloisen määrittämän rytmin mukaan. Tai en minä tiedä, onko tuo jo nelikiloinen, huomenna taas punnitaan. Onneksi pikkuneiti on toistaiseksi nukkunut pisimmät unipätkänsä öisin. Ihan riittävän zombie-olotila on ajoittain tälläkin rytmityksellä.

Tälläistä meillä. Kanniskelutreeniä, unta ja uudet tossut kirpparilta. Kyllä kelpaa... Vielä kun lämpiäisi tuo sää, että pääsisi vähän uloskin. Ennemmin lumipyryä kuin tulipalopakkasia tänne, kiitos. Ehkä ensi viikolla.

Jos olisin kirjoittanut blogiani 10 vuotta sitten

Tämä oli ajatusleikki, joka alkoi kiinnostaa niin paljon, että pitihän tämä kirjoittaa ylöskin...

10 vuotta sitten olin alkuvuodesta laittanut poikki yhden epämääräisen suhteen, olin siis kolmekymppinen sinkku, asuin Pispalassa sympaattisessa kivijalka-asunnossa ja työskentelin pienessä paikallistelevisiossa graafikkona. Työn ohessa opiskelin oppisopimuksella media-assariksi, visuaalista ilmaisua painottaen. Elämä oli siis ulkoisesti aika erilaista kuin nyt, samoin kuin kiinnostuksen kohteet. Ajattelin, että lapsia tuskin tulen saamaan, mies kyllä kelpaisi.

Pukeuduin hyvin harkitusti, käytin lähinnä mustia poolopaitoja ja farkkuja, hiukset olivat lyhyet ja yleensä jopa laitetut. Silloin käytin meikkiäkin päivittäin ja kävimme tyttöjen kanssa Tillikassa pyttipannulla säännöllisesti. Elämä oli aika rauhallista ja tylsää, lähinnä töitä. Tein minä silloinkin käsitöitä, kiertelin kirpputoreja ja sisustin sen mitä vähäiset varani sallivat. Niin ja hoidin antaumuksella viherkasveja, niitä minulla oli paljon. Ruoanlaitto ja keittokirjojen keräily oli jo silloin iso osa elämää. Silloin minä luin ja kirjoitinkin vielä paljon.

Isoin muutos tapahtui kesäkuussa, kun tapasin ravintolassa hyvin humalaisen miehen, joka halusi puhelinnumeroni. Loppuvuosi menikin sitten Porin ja Tampereen väliä kulkiessa. Miehellä oli myös koiranpentu, joten liikuntamääräni lisääntyivät aika huimasti ja koiran myötä tuli muitakin harrastuksia. Loppuvuodesta tuo samainen miekkonen sai töitä Tampereelta ja muutimme Kissanmaalle kerrostaloon. Loppu onkin sitten niin sanotusti historiaa..

Mutta se blogi.. Luultavasti silloin olisin sattanut blogata jotenkin grafiikkaan liittyen. Todenäköisin vaihtoehto olisi kuitenkin kirjallisuusblogi, vaikka oikeasti olen maailman huonoin kirjojen analysoija. Luin paljon filosofiaa ja estetiikkaa, sitä aiheympäristöä olisi ehkä ollut mukava ruotia. Tai sitten olisin kirjoittanut niinkuin nytkin, ihan elämästäni ja olostani yleensä, käsitöistä, sattumuksista. Luultavasti niin. Olin kuitenkin jo 10 vuotta sitten pohjimmiltani aika pitkälle sama ihminen kuin nyt. Toki elämä on tässä välissä kouluttanut välillä tosi kovallakin kädellä, mutta eiköhän ihmisen perusolemus muotoudu jo aika aikaisin. Ja vaikka ajatuksena 10 vuotta tuntuu pitkältä ajanjaksolta, ei 10 vuotta sitten ole kovin kaukana. Tai sitten minä alan vähitellen tulla vanhaksi. Seuraavan kerran, kun mietin asioita 10 vuotta sitten, aika tuntuu ehkä vielä lyhyemmältä. Sitä odotellessa...