Ja valmista tuli. (No, vähän pitää höyryttää reunoja vielä ennen pakettiin laittamista.) Kamera ei oikein kyennyt lukemaan värejä, oikeasti peitto ei ole noin synkänsävyinen ja ruskean näköinen reunaosa on oikeasti roosa. Mutta lähtee vanhuksia lämmittämään kuitenkin. Nyt vain huomasin harkitsevani jo seuraavaa. Onkohan tämä oikeasti joku tarttuva tauti?

Jos jollain muulla iski tarve virkata lämmikettä tai lähettää tilkkuja peittojen kokoajille, lisätietoa löytyy Facebook-ryhmästä Vilttejä Kellokosken sairaalalle.

Virvonvarvon

Minulla on aina vain vähän ristiriitainen suhtautuminen nykyiseen virvontaperinteeseen. Minä kun tosiaan olen niin vanha, että lapsuudessani vain karjalalaistaustaiset virpoivat ja silloinkin palkka jaettiin oikeasti pääsiäisenä. Saatoimme me vitsat tehdä mummuille ja äidille, mutta pääasiassa palmusunnuntaina pukeuduttiin trulleiksi ja se oli se hauskuus. Olemme siis päätyneet kompromissiin, jossa on lupa käydä virpomassa tuttuja ja erityisesti niitä, jotka ovat kertoneet toivovansa pikkunoitien vierailuja (ts. niitä sukulaisia ja perhetuttuja).  Mutta ainakin meidän perheessä lapsille tuo pukeutuminen on edelleen tosi tärkeä ja mieleinen osa virpomista.

Se mikä nykyperinteessä hiukan hämmentää on, että minne lapset tunkevat ne isot korilliset karkkia ja herkkuja, joita isommilta kierroksilta saa? Meillä tahtoo jo noista vähäisemmistäkin saaliista osa jäädä syömättä, kun en minä anna lasten syödä itseään sairaiksi eikä meillä yleensäkään syödä karkkia juurikaan muuten kuin viikonloppuisin ja silloinkin se varsinainen karkkipäivä on lauantai. Silloin saa yleensä kohtuullisen annoksen karkkia aamiaisen jälkeen lastenohjelmien palanpainikkeksi. En tiedä olenko keskivertoa niuhompi, mutta en vain näe mitään mieltä siinä, että lapsi söisi itsensä huonovointiseksi karamellilla.

Se vähemmän mieleinen osa viikonloppua on kellojen siirto. En jaksa tajuta, miksi kesäaikaan siirtyminen on käytäntö, josta ei vain voida irroittautua. Lapsiperheessä on todella ihanaa joka syksy ja kevät viettää vähintään viikko vääntäen lasten kanssa nukkumaanmenosta ja heräämisistä, kun eihän se sisäinen kello ihan kellon viisareita kääntämällä suostu muuttumaan. Puhumattakaan sitten aikuisesta uniongelmaisesta, jolle etenkin tämä kesaikaan siirtyminen aiheuttaa suorastaan fyysistä kipua. Huomisen maanantaiaamu on kyllä todennäköisesti keskimääräistäkin kamalampi.

Maailman valo

Vietimme Earth Houria. Pakko sanoa, että sen viettämisen perusteiden selittäminen ei nelivuotiaalle ole ihan maailman yksinkertaisin tehtävä. Etenkään, kun nelivuotias ottaa kaikki asiat hyvin kirjaimellisesti. Hyvin ympäripyöreästä tarinasta huolimatta meillä odotetaan nyt tuhotulvaa. Ehkä minä vielä joskus opin. Pimeässäkin oli kuulema ikävää, kun ei nähnyt mitään. Loppupää sujui hyvin, kun keksimme alkaa leikkiä kameralla ja kynttilöiden valolla. Ensi kerraksi pitää keksiä jotain muutakin asiaan sopivaa aktiviteettia kuin valojen sammuttaminen ja kynttilöiden poltto.

Vaikeinta onse, että eihän noille lapsille voi sanoa, että maailman tila huononee koko ajan ja että on jo melkein myöhäistä tehdä mitään. Koska ilman toivoa ei ole mitään muuta jäljellä kuin ne Pandoran lippaan vitsaukset. Onneksi positiivistakin kehitystä on kuitenkin näkynyt. Silti taitaa olla niin, että meidän kaiken saaneen sukupolven olisi opittava kasvattamaan jälkikasvuamme siihen, että kaikki asiat eivät välttämättä enää heidän elinaikanaan ole itsestäänselvyyksiä. Varautumaan siihen, että koko maailmanjärjestys saattaa kääntyä päälaelleen ja se, jos mikä on oikeasti aika pelottavaa.

On vain pakko yrittää uskoa siihen, että jälkipolvet ovat edeltäjiään viisaampia ja vähemmän itsekkäitä.

Harrastelua ja ilahdutusta

Tänään alkoi oeraati pajunkissa, tai ainakin jo aiemmin haetttujen oksien koristelu. Noo, vähitellen...  Huominen on vielä aikaa. Jos siis aikoo virpoa ja sehän on valinnaista...

Itsekin harrastelin. Yritän piirtää päivittäin edes vähän. Tänään piirsin pikkuneidin kasvot. Ihan kohtuudella onnistuinkin. Olen piirtänyt itse asiassa aika vähän puuväreillä ja silloinkin lähinnä esityskuvia. Ehkä minä noidenkin kanssa vielä tulen sinuiksi. Värilliselle pohjalle piirtäminen on kyllä mukavaa, tuo voimapaperin sävy on hyvä pohja keskisävynä kasvoille.

Ja sitten vielä haastetta. Osallistuin jo kerran Ilahduta bloggaajaystävää -haasteeseen, mutta ei haittaa, ilahdutan mieluusti toistekin. Kiitos Kikille haasteesta. Alla haasteen säännöt.

Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat, joiden määrän saat itse päättää.

Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä.

Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevaa bloggaajakaveria, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia kirjoittajia.

Tällä kertaa ajattelin ilahduttaa yhtä blogiystävää eli Annua ja haastaa hänet tietenkin samalla mukaan.

Tylsistymys kypsähtämys

Hyväntekeväisyysviltti lähentelee loppusuoraa ja oikeasti hyvä niin. Minä virkkaan mieluusti noita pikkuruutuja, mutta ruutujen yhdistely ja etenkään tuon reunuksen tekeminen ei välttämättä ole ihan sussikkihommiani. Siirsin jo peiton olohuoneeseen sillä ajatuksella, että päivän mittaan virkkailen pätkän reunusta aina tilaisuuden tullen. Ja juu, tänään sain jopa tehtyä niin. Nyt olen jo violetissa osuudessa, se tulee olemaan reunimmainen väri lukuunottamatta pinkkiä reunustusta. Mutta ehkä tästä valmista tulee kaikesta epätoivosta huolimatta. Joskus. Mutta se mikä on hieman kummallista on, että oikeastaan kaikesta huolimatta kutkuttaisi tehdä isoäidinneliöistä tähän heti perään peite. Mutta mieluusti sellaisilla väreillä, jotka ihan miettisin. Tämähän on tehty jämistä ja niistä jotakuinkin teemaan sopivista, joita tältä kylältä on saanut.

Kevättä rinnassa

Löysin tänään hyvin herätteellisenä ostoksena tälläisen soman pienen räsymaton. Värit olivat niin keväiset, että pakkohan tuo oli ottaa mukaan. Meillä eivät olohuoneen pöydällä tahdo kaitaliinat sunmuut pysyä mitenkään ojennuksessa, pöydän käyttötarkoitukset kun ovat melkoisen moninaisia. Mutta jospa tälläinen yksittäinen tabletti uhmaisi hurrikaaniajanviettäjiä. Ihan kohta on pääsiäinenkin, nuo puput oikein pyysivät päästä jo kaapista pois...

Illan olenkin sitten viettänyt etsimällä ilmaista editointiohjelmaa, jonka kanssa pystyisin toimimaan sovinnossa ja joka toimisi Ubuntulla. Kolmas yritys taisi natsata. Pikkuisen on vielä tutkimista, mutta ihan perusjutut alkavat jo löytyä. Edellisestä editoinnista on kieltämättä melkoisesti aikaa, mutta kummasti nuo opit selkärangassa pitäytyvät. Ja projektihan on siis lapsen ja ystäviensä kuvaussessioisen editointi. Saas nyt nähdä, miten mamman käy...

Kävelyllä

Takatalvi iski, viima oli hyytävä, mutta auringonpaiste kirkkaampi kuin koskaan. Siispä piti pukea villaista ylle ja tehdä pikkuinen pakkaslenkki mieltä virkistämään. Kaunista oli, kuulasta ja keväistä ja ristiritaisen vilpoista. Mutta pianhan tämän jo pitäisi mennä ohitse. Sipulikukat ovat jo komeilla hiipoilla, toivottavasti pääsevät jatkamaan kasvuaan lähipäivinä. Narsissit taitaa silti joutua hakemaan kaupasta ruukkuversioina.