Urjalan asemalla

Tänään huomasin Facebookissa kaverini jakaneen ilmoituksen Urjalan asemalla järjestettävästä lasten taidetapahtumasta. Paikalla on makasiinikirppis ja pihalla oli työpajapisteitä ja peräkonttikirppis. Joten ehdotin miehelle pikaekskursiota sukuni synnyinmaille ja sinne siis ajelimme. Sää suosi, lasten mielestä pallojen huovuttaminen oli huippuhauskaa, samoin korujen kasaaminen huovutuksista. Lopuksi vielä ohjelmassa oli kesäkranssin tekeminen luonnonkukista. 

Pakko tunnustaa, että käsite lapsi taisi olla aika venyvä. Aikuisen osallistuivat ihan yhtä suurella innolla askareisiin ja tunnelma oli iloinen ja lämmin. En ihan heti keksi mukavampaa tapaa viettää lauantai-iltapäivää, minä kun pääsin tosiaan tonkimaan sitä kirppistäkin. Lapset julistivat, että eivät aio lähteä kotiin lainkaan, koska asemalla oli niin mukavaa. Lähtivät ne kuitenkin, pienen mökötyksen ja kinaamisen jälkeen. Siinä vaiheessa, kun ne päivän ajan lähistöllä kierrelleet pilvet päättivät alkaa ihan tosissaan thkputella vesipisaroita tapahtumalaisten niskaan. Mutta suosittelen tutustumaan, asemalla oli tosi mukavaa. 

Facebookissa löytyy lisää asiaa asemasta ja sen tapahtumista. 

Minä sain luvan kurkkia pikkuisen nurkkia. Omaan lapsuuteni, kun kuuluvat aika erottamattomana osana junamatkat lättähatulla Urjalaan mummua ja pappaa tervehtimään. Eipä ollut enää laitureita ja vaihteita jäljellä. Eikä junanlähettäjää kävelemässä aseman edustalla. Pikajunat kulkivat melkoista kyytiä ohitse aidan toiselta puolen. Vähän pääsi välillä haikeus iskemään.

Suhteellisuudentajua etsimässä

Piipahdimme eilen Tampereelle. Mies meni omille menoillee, minä kävin tyttöjen kanssa tarkistamassa, että muumit olivat edelleen laaksossa (ihan kirjaimellisesti). Sen jälkeen poikkesimme välipalalle Amurin Helmeen. Hiukan noloa myöntää, että vaikka kävin vuosikaudet töissä kirjaimellisesti sen naapurissa, en ikinä aiemmin ole saanut itseäni raahattua tuonne sisään. Nyt kun pää on saatu auki, toivon onnistuvani uudelleenkin. 

Sen jälkeen sitten olikin ohjelmassa matkaa historiassa taaksepäin eli astuimme sisään Amurin työläismuseokorttelin rauhaan. Itse olen tainnut tuolla käydä joskus lapsena, enkä siis paljon muista edellisestä käynnistä. Itse olen kuitenkin elänyt aikaa, jolloin yltäkylläisyys ja tavaratulva eivät vielä olleet sellaisessa mittakaavassa kuin nyt, puhumattakaan asumisväljyydestä ym. Huomasin silti itsekin hiljeneväni, kun ajattelin, että ihan oikeasti yhdessä pienessä huoneessa saattoi asua kuusihenkinen perhe, lisänä vielä vuokralainen. Tai se, että niillä paremmin palkatuillakaan työläisillä ei ollut sen suurempia tiloja käytössään. Puhumattakaan siitä, miten vähän esineitä kodeissa oli. 

Lasten mielestä tuntui olevan tosi mielenkiintoista, kun kerroin millä aikakaudella isomummut ja isovanhemmat olivat syntyneet ja eläneet lapsina. Minkä näköistä elämä työläiskodissa silloin oli. Ainakin tuon pienemmän neidin kanssa voisi muutaman vuoden kuluttua uudistaa vierailun, että paikasta jäisi muistijälkiä hieman enemmän.

Museon pihalla kontrasti vanhan ja uuden välillä oli joskus aika räikeä. Välillä mietityttää, että millainen Tampere olisi, jos vanhasta Amurista olisi säilynyt edes vähän enemmän. Tai yleensä vanhaa Tamperetta olisi kohdeltu hiukan hellemmällä kädellä ja säästeliäämmin pahimman purkuvimman aikaan. Onneksi sentään yksi kortteli säästyi muistuttamaan entisestä elämäntavasta.

Vaikka säilyy se jotenkin muutenkin muistoissa, kirjallisuudessa ja kuvissa. Joskus esiteininä muistan ihmetelleeni Rauha S. Virtasen Filmaus seis -kirjaa, jonka päähenkilön perhe muuttaa heti kirjan alussa pois ulkovessojen ja yhteiskeittiöiden Amurista uusin kerrostaloihin jumalan selän taakse Peltolammille. Silloin en vielä jotenkin tajunnut, että tuo kirja ihan oikeasti kuvasi todellisia historiallisia tapahtumia. Tampereen tuntemus oli vielä vähän heikkoa.

Kun Sarah ei ollutkaan Sarah ja muuta puutarhaeloa

Taas kerran kävi niin, että en saanut mitä tilasin. Viime kesänä ostin kukkapenkkiä uusiessani siihen ihanan jalopioni Sarah Bernhardtin ja olin ikionnellinen, kun se alkoi jo tänä vuonna kasvattaa nuppuja. Aukesivatkin ja ihailin kovasti kunnes korvien välissä alkoi hiukan kolkutella, että eihän tuo ole vaaleanpunaista hörhöpionia nähnytkään. Pienellä googlauksella tunnistin lajikkeen todennäköisesti kuolanpioniksi. Jotta. Edelleen pihalla on Sarah Bernhardtin kokoinen aukko. Tarkoittaako tämä, että minun on tehtävä uusi yritys ja ostettava tänäkin vuonna pionintaimi? Oikeastaan sopiva paikkakin olisi tiedossa. (Tykkään minä silti tuosta hehkuvan pinkistä kuolanpionistakin melkoisen paljon.)

Hiukan huolestuttaa myös se, että miten minun ihanille, valkoisille jalopioneilleni käy. Ehdinkö ollenkaan iloita niiden kermavahtoisesta kukinnasta. Nuppuja olisi valtavasti, mutta jo tiistaiksi on luvattu kaatosadetta. Voi murheen päivä. Pitää toivoa, että edes osa kukista ehtisi aueta näinä satteettomina päivinä. Teltan rakentaminen kukkapenkin ylle lienee pienoista liioittelua. Vai onko se sittenkään? Hmm...  

Muutenkin kukkiminen alkaa vähitellen olla parhaimmillaan ja ensi viikolle ennustettu sadejakso tulee kyllä kukkien kannalta kurjimpaan mahdolliseen aikaan. Niin moni kukka on juuri avautumaisillaan ja olisipa ikävää, jos kasvit lojuisivat pitkin penkkejä sateen kaatamina. Jotta toivonpa, että ennusteet muuttuisivat edes pikkuisen hiljaisemman sateen suuntaan.

Tämä oli se väkisin pintaan pyrkinyt kukkapostaus. Kuvailin tänään pihassa ja jurytin kauneimmat kuvat postaukseen. Kukkien kuvaaminen on yksi puutarhaharrastuksen mukavimmista sivutuotteista. Kaiken muun mukavan lisäksi. Tänäänkin sain taas yhden pätkän kivikkopenkkiä siistiksi ja muutenkin kuntoon. Lienen sanonut tämän aiemminkin, mutta nythän asiasta on ihan tutkimustietoakin. Siis siitä, että rikkaruohojen repiminen on oikeasti hyvin terapeuttista touhua. Aika moni puutarhaihminen lienee havainnut sen jo aiemmin ja ihan empiiristen tutkimusten kautta.

Vähän on tämä bloggailu ollut telakalla. On ollut menoja, ulkoilua ja aurinkoa. Lopultakin. Oikein useampana päivänä aurinko on paistanut tosissaan ja ranta kutsunut. Tai ainakin pikkuinen kahluuallas. Tänään oli oikeasti hellettä, kävimme illasta lempirannallani. Vielä ei ollut levää (mikä ei näillä veden lämpötiloilla ole suuri ihme), aurinko paistoi, ranta oli miltei tyhjä (mikä kieltämättä oli ihme), mutta olipa tilaa mellastaa. Tai no, makailla auringossa lehteä lukien. Total blockista ja vaatetuksesta huolimatta taisin käräyttää nilkkani ja osan niskaani. Vaikka kesäkuu oli pääasiassa sateinen, olen onnistunut hankkimaan enemmänkin kuin pientä päivitystä. Tänään meni tosin pikkuisen jo punoituksen puolelle, mutta ei mitään, mitä ei pieni annos kookosöljyä kesyttäisi. Oikeasti olen niin kalpeanahkainen, että minun päivitykseni on lähinnä normaalisuomalaisen tavanomainen ihonväri, mutta kuten tiedämme, kaikki on suhteellista.

Noin yleensä en ole mikään auringonpalvoja, mutta tuolla rannalla voisin lojua päivät päästäni tuijottaen vuorotellen pilvien kulkua taivaalla ja niiden heijastuksia vedestä. Nauttia ihanasta, avoimesta järvenselästä, metsistä ja kuulaasta ilmasta. Siitä mikä on täällä kaikein kauneinta. Jonain päivänä otamme eväät matkaan ja vietämme rannassa useamman tunnin. Ihan vain lojumassa. Mutta tosiaan, tuo on aika lyhyen tähtäimen suunnitelma. Lempirannalleni kun on joka kesä luikerrellut sinileväkäärme ja siitä on tyydyttävä nauttimaan sen aikaa, kun vesi on vielä uimakelpoista.

Sirkus Rinkeli

Tilasin jo ennakkoon Anne Muhosen ja Kupla-Tiina Konttilan Sirkus Rinkeli -sarjakuvan. Osin siksi, että ennakkokuvat näyttivät niin kivoilta ja osin siksi, että sarjakuva ilmaisumuotona on ollut jo vähän pidempään lähellä sydäntä. Hyviä sarjakuvakirjoja on vain hirmuisen kiva lukea.

Ja kyllähän Sirkus Rinkeli ainakin minuun upposi ja nelivuotias istui vieressä harvinaisen rauhallisena ja tutki kuvia innoissaan, kun luin tarinan hänelle. Selvästi teos miellytti ja neiti on lehteillyt kirjaa ja muistellut tarinaa myöhemminkin.

Isommalle työnsin kirjan yhtenä sateisena päivänä tutkittavaksi. Eipä tuo ainakaan sitä kesken jättänyt. Arvostelu tosin oli melko tyypillisen esiteinimäisen "Oli se kiva", mikä tulkittanee lähes suitsutukseksi. No, kiva kun kiva. Uudelleenkin kirja on tämänkin lukijan käsissä kulunut, joten eiköhän se kiva ollut ihan jees. Tai jotain.

Itse pidin kovasti piirrosjäljestä, värimaailmasta ja herkullisista hahmoista. Jotta oli se kiva, ei "ihan kiva" vaan oikeasti kiva.

Lisätietoja www.sirkusrinkeli.fi

Juhannusta

Juhannusta on tullut vietettyä. Sellaista normaalia ja rauhallista. Sukulaisia, hyvää ruokaa, kokko, synttärit... Tänään mökkeilyä kaatosateessa toisen puolen sukulaisten seurassa. Jotenkin olen unohtanut kameran kotiin ihan liian usein viime aikoina. Tuo riuhtova ja itsepäinen koiranpentu lenkkikaverina vaikuttaa aika voimakkaasti siihen, että viitsinkö edes kuvata. Pitäisi viitsiä, laittaa kamera kalaan ja sitoa riiviö tolppan kuvanottamisen ajaksi. Ikävä vain, että sitä tolppaa ei ikinä ole kohdalla, kun moista tarvitsisi. Mutta ehkä tuosta vähitellen saa koulutettua aiheenmetsästyskoiran. Tai edes otuksen, joka suvaitsee odottaa muitakin narun päässä roikkujia yhtä kauniisti kuin isäntäänsä. Huoh... 

On pitänyt pientä taukoa. Migreeniä ja sen sellaista väsymystä. Jospa tämä tästä taas. Puutarhanhoito on vienyt melkoisen voimallisesti mukanaan ja päätin vihdoin alkaa myös käyttää niitä esiin kaivamiani ompelukoneita. Tähän astinen saldoni on yhdet ikkunaverhot ommeltuina valmiiksi ja pino kankaita saumuroituna odottamassa esipesua. Ja saumuri, joka taitaa päästä huoltoon... Tyypillistä.

Tänään oli ensimmäinen oikeasti kesäpäivän oloinen kesäpäivä ja neidit kärttivät niin kauan, että pääsivät heittämään talviturkkinsa. Isompi heittikin sen varsin perusteellisesti. 15-asteinen vesi oli neidin mieleistä kuin linnunmaitoa. Välillä mietin, että miten minä, joka en voi uida edes helteellä palelematta loppupäivää, olen onnistunut synnyttämään tuon vedenneidon, jota ei palele, vaikka likoaisi vedessä koko päivän.

Minä keskitynkin rannalla katselemaan aaltojen liiketta ja kuuntelemaan järven ääniä. Olen aina rakastanut rantoja ja vettä, kaunein maisema, jonka tiedän, on valtameren ranta. Se avaruus, joka jatkuu äärettömiin. Avoin tila, jossa mahtuu hengittämään.