keskiviikko 24. lokakuuta 2012



Näin aluksi: Minä en ole aamuihminen. En sitten pätkääkään. Itse asiassa, jos minulta kysytään, aamut voisi hyvin hävittää maailmasta ja siirtyä jotenkin ilman aamun ärsyttäviä proseduureja vaikka suoraan iltapäivään. Kouluikäisen äitinä saan vielä nauttia runsain määrin aikaisista aamuista, kaikkea muuta kuin rauhallisista ja kiireettömistä sellaisista. Suurimpana osana aamuista löydän itseni kiukuttelemassa kuin pahainen kakara ja kiroamassa kaikenmaailman koululaitokset alimpaan helvettiin häiritsemästä aamu-uniani. No, tuossa kahdeksan jälkeen, kun jätän ekaluokkalaisen kouluun, alkaa jo pahin aamuäreyskin olla helpottanut ja kykenen katsomaan ympärilleni. Tänä aamuna taivaanrantaan tuijottelu kannatti. Aurinko tarjosi noustessaan melko psykedeelisen valoshown. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti