Ravintoasiaa

Viime aikoina blogeissa on noussut melkein jo trendiruoaksi karjalanpaisti. Meillä sitä on muutaman vuoden ajan hyödynnetty laiskan emännän helppona sapuskana, se kun valmistuu melkein itsekseen. Mielestäni silloin, jos lihaa syö, pitää ymmärtää, että liha ei ole vain niitä fileitä ja hienoimpia osia. Itse asiassa nuo edullisemmat ruhonosat ovat usein paljon maukkaampia, ne vain vaativat hiukan enemmän aikaa, ovat slow foodia. Itsehän en lihaa syö, mutta valmistan kyllä perheelleni liharuokia, mutta pyrkien siihen, että lapset oppivat syömään muutakin kuin nakkeja ja kalleimpia osia.

Tänään tosin en tehnyt ihan perinteistä karjalanpaistia. Tuunailin pikkuisen eli paistoin ensin pohjaksi paketillisen pekonia ja ruskistin paistilihat pekonin rasvassa. Pilkoin joukkoon pari porkkanaa ja valkosipulinkynttä, maustoin rosmariinilla, timjamilla, laakerinlehdellä, mustapippurilla ja pienellä ripauksella suolaa (pekoni on itsessään melkoisen suolaista). Kippasin lihat uunivuokaan (koska patani on edelleen ruosteessa ja rasvaamaton) ja kiehautin pannun puhtaaksi muutamalla desillä vettä. Paisti kaipaa nestettä seuunnilleen sen verran, että lihat peittyvät. Sitten vain vuoka 175-asteiseen uuniin neljäksi tunniksi foliolla peitettynä hautumaan ja liha on taatusti mureaa. Sitä en ymmärrä, miksi pakkauksessa väitetään, että 2,5 tuntia riittää paistamiseen. Riitää toki, jos tykkää sitkeistä lihamöykyistä, mutta alle kolmen tunnin ei liha kyllä mureudu.

Niin ja kuvassa on hämäyksen vuoksi lounaaksi tehtyä kasvissosekeittoa. Unohdin näpätä kuvan lihansyöjien annoksesta. Tuo sosekeittokin oli muuten melkoisen hyvää. Siihen tuli perunoita, kesäkurpitsaa, paprikaa, kukkakaalia ja valkosipulinkynsi. Mausteeksi rosmariinia, pippuria ja suolaa ja joukkoon soseutuksen jälkeen liraus kookoskermaa. Nam.

Harrastimme me pikkuisen sielun ravintoakin. Ulkona kun oli lievästi sanoen kurja ilma ja melkoinen pääkallokeli, joten jätimme ulkoilut minimiin. Jotain piti kuitenkin keksiä ja maalaaminen virkistää aina. Pikkuneiti maalasi oman työnsä hyvin määrätietoisesti ja nopeasti, minä en ollut ehtinyt vielä kuin luonnostella työni ennenkuin taiteilijatoverini jo siirtyi seuraavan harrastuksensa pariin. Onneksi neiti viihtyy seurassani hyvin, kun piirrän tai maalaan ja keksii jopa sellaista rauhallista tekemistä. No, en minä sittenkään ehtinyt edes kaivaa niitä vesivärejä esiin. Jatketaan joku toinen päivä ja jos työ onnistuu, mahdollisesti saatan jopa julkaista sen täällä. Ainakin itseäni vähän nauratti piirrellessäni.