Kesä on jatkunut edelleen. Vasta ihan viime päivinä lehdet ovat alkaneet kellastua ihan vakavissaan, mistään varsinaisesta ruskasta on silti vielä turha puhua. Minä olen paniikissa edelleen, mutta pilvien sävyt ovat juuri niitä, joilla saan pyyhittyä ahdistusta kauemmas. 

Silta on taas kerran muuttunut. Jotenkin koen hirmuisen kiehtovana sen, miten yksi elementti voi olla niin kuvauksellinen. Vähän jo rähjääntynyt silta vääntyneine kaiteineen näytti taas tänään portilta jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Valo leikki kellastuvilla lehdillä ja varjot loivat ihan oman näköisensä tunnelman. Istuin rappusilla yksinäni ja katselin miten auringon valo heijastui vedestä ja väreili lehvästöissä.

Minulla on edelleen vähän ankeuttaja kylässä. Oman ajan kaipuu on ollut kova, järjestynyt määrä sitten aika lailla olematon. Tekisi mieli piirtää, ommella, tehdä kaikenlaista, mutta iltapäivisin, kun pikkutermiitti nukkuu, olen ollut itse niin väsynyt, että olen nukahtanut neidon viereen ja sen jälkeen iskee päiväunipöpperö ja juutun useimmiten peiton alle television seuraan. Itseään ruokkiva kierre. Pitäisi varmaan hankkia jokin kestonipistin, että en aina torkahtaisi.

Mutta sivupihan nurmikko kasvaa kohisten. Toivoa on, että ensi kesänä meillä on siinä jo ihan kunnollinen, tiheä nurmi. Kukkapenkissä yleensä viimeisenä vallitseva syysasterikin alkoi viimein kukkia. Tosin tänä vuonna kukkii vielä moni muukin. Jopa yksi pikkuinen ruusu, jonka pelastin kaupan ilmaishyllystä. Mutta alkuviikosta kaivoin maahan kukkasipulit ja tänään perkasin (ehkä) viimeisen kerran tänä vuonna rikkaruohoja vähemmälle. Rikkaruohojen kitkeminen on yleensä takuuvarmaa ankeuttajankarkoitinta, hiukan se auttoi tälläkin kertaa.

Kaikkein eniten ärsyttää, että minulla olisi monen monta ompeluprojektia, jotka haluaisin saada tehtyä, mutta en vain saa aikaiseksi, vaikka pitäisi. Pienempi neito ei ole ilmeisesti kuullut siitä, että lapset muuttuvat vähemmän vaativiksi kasvaessaan ja tihuloi entisenkaltaisella innolla aina tilaisuuden tullen. Isomman tytön syntymäpäivätkin lähestyvät ja aikaansaavuuteni on niidenkin suhteen suunnilleen nollassa. Mistähän sitä saisi itsellen kehitettyä jonkinmoisen energiabuustauksen? Sellaisen, jolla olisi ihan duracell-pupuna jouluun, tai vaikka saman tien ihan kevääseen asti. Nyt minä olen vain ihan blääh. Akuissa on latinki turhan vähissä.

Pyydän anteeksi valivalia ja yritän ryhdistäytyä. Jospa seuraavan postauksen minä ei ole enää ihan näin pahasti pelkkä vetisenä harmaantuva tiskirätti.

---------------------------------------------------------------------------

Mistä tulikin mieleeni!!! Wanhassa mummulassa on arvonta! Ihanaisia Susannan työhuoneen tuotteita. Ehdottomasti kannattaa piipahtaa sekä blogissa että osallistumassa. :)

Tiedättekö, kun joskus on sellaisia päiviä, että lähinnä tekisi mieli hyppiä tasajalkaa, lällättää ohikulkijoille, kiskoa itseään suupielistä ja vääntää naamaansa nutturalle parhaaseen uhmaikäisen tyyliin. No, jos ette tiedä niin minulla on joka tapauksessa ollut vähän sellainen olo koko viikonlopun ihan satunnaisia pieniä taukoja lukuunottamatta eikä edes se tosiasia, että gladioluksen nuppuni vihdoin suvaitsi puhjeta, ole sanottavasti helpottanut mielialaa. Ensin aioin ostikoida postauksen, että kuvan kukka ei liity mitenkään tapaukseen, mutta liittyypä, pirskales, kun ei suosunut kuvassa tarkentumaan millään ilveellä. Pyh vain sillekin ja kielennäyttöä perään.

No ihan pikkuisen jo tänään nauratti, kun lapset tekivät omia laulujaan ja nuoremman sanoitus käsitteli lähinnä sitä, että kakka haisee kamalalalle. Jotta olkaa hyvä, minulta saa kaupanpäälisinä tänään vielä annoksen korkeatasoista kakkahuumoria.

Toivottavasti saan sanoa aamulla, että megaärsytys has left the building. Alan ärsyttää eniten jo itse itseäni, koska en osaa muuta kuin murista ja marista vuorotellen.

Joogasukat

Syksyn ensimmäinen neulekäsityö tuli valmiiksi. Nuo ovat nykyisin kai nimeltään joogasukat, silloin kun minä olen nuori ja kukkea, niitä kutsuttiin ihan säärystimiksi. No, joka tapauksessa, ne ovat ihanan lämpimät ja pitävät särkevät nilkkani tyytyväisinä. Niin ja tulihan niistä sentään melkein identtiset. 

Lanka Cascade 220, puikot 3,5 mm, menekki pikkuista vaille 100 g, 40 s per varsi. 

Väri ihana. Sain isommalta tytöltä osakseni naureskelua. Hän virmuili, että on se hassua, että aina jos teen itselleni jotain värillistä, se on joko "tuollaista" vihreää, siniharmaata tai sitten sitä likaista keltaista. Tottahan neiti taisi turista.

Kirsikka, se suklainen, on nyt istutettu. On muuten ensimmäinen istuttamani puu. Hassua sinänsä. Mies kaivoi hiki päässä valtavan kuopan, toivottavasti puu on siihen tyytyväinen.

Innokas kokki hieman tärähti kuvassa, käytän sen silti. Neiti sai nimipäivälahjaksi keittokirjan ja tänään teimme yhdessä siitä (pikkuisen soveltaen) jauheliha-tomaattipastaa ja kyllä oli kuulemma hyvää. Tyttö ihan oikeasti pilkkoi suurimman osan aineista, sekoitteli ja ruskisti, seisoi posket punaisina hellan vieressä, maistoi suolan ja sanoi tarvitaanko lisää. Minä katsoin päältä ja autoin tiukoissa paikoissa. Yhtään ei harmita, jos saan keittiöön apulaisen. Itse olen aloitellut keittiössä aika lailla saman ikäisenä. Ihan hyvä ikä oppia.

Päätin jo ennen äidiksi tulemistani, että mikäli moinen ihme kohdalleni osuu, että lapsia saan, ainakin ruoanlaitto on taito, jonka heille välitän. Tunnen luvattoman paljon ikäisiäni naisia, jotka eivät ole päässeet lapsina keittiöön opettelemaan, koska äidit ovat vahtineet tilaansa ja sen siisteyttä jostain syystä huomattavan mustasukkaisesti. Tämän seurauksena he ovat joko kokonaan kokkaamatta tai sitten opetelleet aikuisiällä kaiken keittiötiedon itsekseen. Ihmisen pitää syödä, sen takia olisi hyvä, jos jokainen osaisi myös tehdä itselleen terveellistä ja ravitsevaa ruokaa kohtuhintaan ja aika luonnollista on, että siinä asiassa perusoppi tulee kotoa.

Erityisesti minua muuten lämmittää se, miten tyttö lukee otsa rypyssä keittokirjaansa ja pohtii mistä resepteistä saisi helposti muokattua kasvisruokia, että ne sopisivat minullekin.  Aika suloista.

Vielä ei väritys ole siirtynyt syksyn hehkuun. Silti sävyt alkavat pehmetä ja haalistua vähitellen. Kesän vehreys alkaa kalveta talven odotukseen. Koko ajan löydän enemmän vaaleita, harmaampia sävyjä.

Tänään vietimme isomman tytön nimipäiviä. Neidillä ei virallista nimipäivää ole, mutta emme anna sen haitata vaan vietämme päivää milloin itse olemme valinneet. Tänä vuonna tein nimpparin kunniaksi omenapiirakkaa. Itse en voi sitä syödä, mutta lopputulos oli kuulemma onnistunut. Ainakin se näytti kauniilta katsoa, nautin siis silmänruokaa. No, tein minä itselleni suklaamuffinsseja, niiden suhteen leipominen ei mennyt ihan putkeen. Kaavin taikinat vuoista takaisin kulhoon ja lisäsin sokerin jälijunassa. Ei kaikkea aina voi muistaa...

Neiti sai nimipäiväylläriksi oman leivontakulhon ja suklaata. Leivontakulho aiheutti onnellista hymyä. Kummit olivat jo aikaisemmin lahjoneet typyä Juniorikokki-kirjalla ja pitäähän pikkukokilla oma kulho olla. Varsinkin kun televisiosta alkoi taas Junior Master Chef pikkufanin iloksi. Juu, mä tiedän, että tuosta formaatista kasvatuksen asiantuntijat ovat monenlaista mieltä. Minä en kuitenkaan osaa sitä pitää ihan mahdottoman vaarallisena ja lasta vinoon kasvattavana katsottavana.

Mies muuten haki lopultakin postista Annun lähettämän yllärin. Siitä joku toinen päivä lähemmin, kunhan saan hiukan järkkäiltyä. Kiitos Annu, rauta on ihana.

Gladiolus

Minun ainokainen gladioluksennuppuni on edelleen kiinni, mutta onneksi siskon gladiolusonni on paremmalla mallilla ja hän vielä suostui jakamaankin iloaan. Gladiolukset kuluvat sarjaan suosikkikukkiani, silloin kun ne suostuvat kukkimaan, ne tekevät sitä suurella hartaudella ja pitkään. Ensi vuonna pitää kehitellä joku erityissysteemi niille ja saada kerrankin mokomat kiukuttelijat kukkimaan kunnolla.