Yritän epätoivon vimmalla istuttaa jälkikasvuuni käsillä tekemisen intohimoa. Jossain suhteessa on ollut pakko tunnustaa tosiasia kaivoista ja kannetuista vesistä, mutta aina välillä löytyy jotain, joka innostaa. Kuten nyt kankaanpainanta. Tonttujen touhuja, hyshys, ei siitä sen enempää.

Sää... Siitä voisi sanoa enemmänkin, mutta tyydyn toivomaan, että kunhan ei jouluna olisi yhtä kurjaa säätä kuin viime vuonna. Ja edes pikkuisen lunta, kiitos. Siinä minun joululahjatoiveeni. Tämä loputon sateenpieksemä pimeys vie kyllä mehut vahvemmastakin. Joulukuu on joutunut oikein kunnon ankeuttajailmaston vangiksi.

Tänä vuonna jäivät joulunavaukset ja myyjäiset ym. lystäily väliin sairastelessa, joten päätimme tänään ottaa edes pikkuisen vahinkoa takaisin ja pistäytyä kurkistamassa Tampereella Tallipihan joulua. Olen ihan ehdottoman ihastunut Tallipihaan jo paikkana. Vanhat rakennukset vain ovat niin sympaattisia, ettei paremmasta väliä. Ja niin ovat eläimetkin ja erityisesti omaa mieltä lämmittää Tallipihan suklaapuoti. Isompi neiti oli Tallipihalla kavereineen jouluostoksilla, mutta kummasti taisivat neitienkin rahat päätyä isolta osin herkkupuodin kassaan. Pienempi sitten keskittyi muunlaiseen hurvitteluun.

Itse olisin niin mieluusti piipahtanut kurkistamassa miltä Näsilinnan remontti näyttää ulkoapäin ja mitä Mältinrannassa olisi näytteillä. Mutta kaikkea ei ehdi. Harmittavan harvoin pääsee edes Tampereelle ja silloinkin aikaa on yleensä rajoitetusti käytössä.

Illalla olikin ohjelmassa piparkakkutalkoot. Tämän vuoden hitti taisi olla Tigerin kirjainmuotit. Tosin tuli noita muitakin muotoja taas tehtyä. Kirjainkeksit vain kuulemma ovat niin kivoja. No, ovathan ne, sen takia ne tilasinkin mieheltä.

Piparien leivonta on jostain syystä se joulupuuha, joka on jäänyt mieleen. Kaikki tuoksut, maut, taikinan tahmeus sormissa. Se miten isä sekoitti puukauhalla edellisenä iltana paksun taikinan turpoamaan kylmäkaappiin. Ei mikään muu joulupuuha ollut niin tärkeä ja odotettu, joten meilläkin leivotaan yhdessä ja toivon, että piparinleivonnasta jää omille lapsillenikin samanlainen lämmin muisto kuin itselleni jäi.

Nyt Maria Langin dekkaria. Olen ihan hupsahtanut Ola Rapaceen Christer Wijkinä, vaikka alussa ajttelin, että hän ei sovi ollenkaan rooliin. Kirjojen Christer oli jotenkin kuivakkaampi, Ola on niin voimallisesti  lihaa ja verta, että Puckin kiusaus on kovasti helppo ymmärtää.

On sitä elämää silti täälläkin. Juhlimme itsenäisyyttä rennosti ison osan lähisukuani seurassa. Samassa tutustutimme pikkupoikaamme siskoni poikiin ja hienosti sujui. Pikkukoiraa kyllä hiukan jännitti isojen poikien seurassa, neiti Silakkaa ei. Pusuja tuli jaetua puolin ja toisin.

Kakun (erittäin tontonton) koristelusta otan omalle kontolleni liian löysän sokerikuorrutteen, lapset hoitivat muun koristeiden asettelun. Kelpasi se kuitenkin. Aina ei voi voittaa jne. Tortut täytin tällä keraa vaniljakreemillä ja luumuhillolla. Hyvin toimi.

Mukavaa itsenäisyyspäivän iltaa!

Elämä on toisaalla

Pääsin tänään valoisaan aikaan kävelylle ilman koiraa. Pitkästä aikaa sain keskittyä (ainakin melkein) pelkästään kuvaamiseen, kun mukana oli vain sinkoileva lapsi. Hassua silti, että valoisimpaankin aikaan on pimeää kuin illalla. Valo riittää juuri ja juuri kuvamiseen käsivaralta, ilman apuvälineitä. Tulisi jo lumi ja toisi vähän valoa maailmaan.

Aiemmin kuvasin punaisina loistavia pihlajanmarjoja. Haaveilin pääseväni kuvaamaan vähän myöhemmin tilhiparvia nauttimassa pihlajien antimista. Haaveeksi jäi. Nyt pihlajat ovat täynnä mustiksi kuivettuneita terttuja. Eivät kelvanneet komeat marjat kenellekään. Tilhetkin taitavat viihtyä vielä pohjoisessa.

Kuvista tuli yhtä poissaolevia ja sulkeutuneita kuin säätilakin. Sellaisia, joista tulee mieleen Milan Kunderan kirjan nimi: Elämä on toisaalla.

Kuuhulluutta

Jo muutamana iltana olen ihastellut kuutamoa ja nyt oli pakko kaivaa kamera esiin ja käydä kuvaamassa möllöttäjää pikkuisen parvekkeelta. Viime yön mokoma taisi valvottaakin, Ainakin kaikki murheet ja surut pyrkivät mieleen ja nukkumisesta ei tahtonut tulla oikein mitään.

Jostain syystä valvomisesta oli kuitenkin seurauksena omituinen energiapiikki puolen tunnin iltapäivätirsojen jälkeen. Yhtäkkiä huomasin pesseeni keittiön kaappien ovet ja silittäväni lastenhuoneen jouluverhoja (ja minä in-ho-an silittämistä) ja samaa vauhtia vähän joululahjatarpeitakin pääsi raudan alle. Ruokailun jälkeen sitten vielä harjoitimme miehen kanssa järjestelyä ts. kodin hyrskynmyrskyämistä, mutta nyt on sänky käännetty toiseen asentoon ja makuuhuone tuntuu hassusti isommalta. Aika paljon olisi vielä askarreltavaa enenkuin huone on sitä, mitä haluan, mutta vähitellen. Joku päivä olisi hyvä päärmätä keittiön verhot. Lapset ovat alkaneet vihjailla, että ikkuna on kovin paljaan näköinen ja uudet verhot varmasti näyttäisivät oikeinkin kivoilta paikoillaan.

Edelleenkin elämä kulkee Heston Blumenthalia ja iltapäivän pitoja odotellessa lievässä horroksessa. (Ja mitähän minä teen, kun sarja loppuu, kysyn vaan. Keskivertoa pahempi koukkuuntumisaste tuli saavutettua pitojen suhteen.) Mutta viime tippa on loistava inspiraation lähde ja tänään sain kuin sainkin hoidettua joulukorttikuvaukset ja myös korttien tilaamisen saman tien. Jotta ehkä ne lähtevät kustin poljettaviksikin ajoissa kaikesta huolimatta. Kuvausten nuorin osallistuja taisi kyllästyä loppuvaiheessa, Viekussa oli mukavan lämmin ja rento ilmapiiri alkoi haukotuttaa. Krooh... Tai sitten emme maksaneet tarpeeksi ja huippumalli katsoi parhaaksi olla nousematta makuuasennosta tällä kertaa.

Joulukuukin alkoi. Edelleen toipilaana. Se kloriitikreisibailaus kun jatkui viimeisenä minun osaltani. Mutta kaipa tämä tästä, vähitellen. Joulukalenterihommat hiukan pissivät moisen kutsumattoman vieraan ansiosta, joten kohta pitää mennä täydentämään taskuihin ylläreitä. Blogiinkin vähän mietin joulukalenteria, mutta ehkä jonain toisena vuonna sitten. Muutenkin piti laittaa kaikenmoista tuossa viikonloppuna, mutta laittamatta jäi.

Mutta sain minä yhden joulukoristeen kotiin. Huonekuusi on tietty mahdottoman trendikäs ja kaikkea, mutta se on oikeasti ollut minun hankintalistallani parikymmentä vuotta. Nyt kun siitä tuli trendikäs, onnistuin sen hankkimaankin. Oli kuulemma saksalaisen rakennustarvikeliikkeen viimeinen kappale, ihan nätti sellainen. Oikeasti sijoituspaikka tulee olemaan ikkunan luona, viileässä valossa. Ja sinkkiämpärikin tullee vaihtumaan hiukan sievempään paljuun, mutta kelvatkoon hetken. Jos vaikka huomenna pikkuisen koristelisi tuosta pikkujoulukuusen suuntaista.