Kirahville kaulahuivi

Karkasin illalla pienelle kävelylle. Vain minä ja kamera ja kirpeänraikas syysilta. Pienemmän kanssa en ole päässyt kosken yläjuoksulle enkä vanhan myllyn rakenteille. Nyt kiipeilin ja kuvailin siellä sydämeni halusta. Oikeastaan haaveilin vähän kurkiauroista. Yhden näin, mutta se luikahti niin nopeasti piiloon talojen taakse, että en ehtinyt kameroineni mukaan. Joku toinen päivä tai toinen vuosi. Samalla tapaa olen odottanut jo muutaman vuoden sitä hetkeä, kun joutsenet suostuvat ylilentoon silloin, kun minulla on kamera rannassa. 

"Onks nää mun?" ja äkkiä jalkaan eli olen minä vähän kutonutkin. Omista ja isomman tytön sukista jäi keränloput Raggaegarnia (?) ja raidoitin jämistä pienemmälle saapassukat. Olivat ilmeisen mieleiset. Seuraavaksi sitten aloitin isommalle tytölle polvisukkia. Listalla on myös neuletakki pienemmälle ja isompi neule neitien tädille. Kummasti syksyn viileys saa neulomisinnonkin nousemaan.

Päivän mittaan olen taas miettinyt uniikkiudenkin määritelmää. Marimekon suunnittelijoilla tuntuisi olevan siinä suhteessa jonnin verran pähkittävää. Uniikkiin designiin perustuvan firman kannattaisi ehkä ihan oikeasti alkaa vähitellen tutkia mallistoansa tosissaan sillä silmällä. Vaikka työt eivät olisikaan suoria plagiaatteja kenekään töistä, en ole ollenkaan varma edustaako toisen ihmisen ilmaisun ja värimaailman  kopioiminen erityisen hyvää suunnittelua ja innovatiivisuutta...

Niin ja siten asiasta turhanpäiväisyyksiin. Huomenna haen Ässä-arvan ja voitan paljon rahaa, jotka kaikki tuhlaan Gudrun Sjödenin uuteen Muhu-mallistoon. En todellakaan tarvitse yhtään noista ihanista vaatekappaleista lapsen ruokaliinaksi tänne kotiin, mutta oi pojat, että nyt kyllä napsusormea kutittaa ja pahasti. Ollapa rikas ja ollapa joku hyvä syy (esim työpaikka, jossa pitää olla siistit vaatteet), miksi pitäisi saada noita ihanuuksia.