Kirahville kaulahuivi

Päiviin on mahtunut syntymästä iloitsemista, sellaisesta jo jonnin aikaa sitten tapahtuneesta syntymästä. Ulkoilua, mulkoilua ja vain oleilua. Kun ei nappaa niin ei nappaa. Tekisi mieli kovasti kuvaillakin, mutta jotenkin tuo harmaus ei nyt oikein... Ei nappaa sekään. Toisaalta lasta ei nappaa minun kuvailuni ja aina jos yritän ottaa kameraa kainaloon, tulee kovaääninen protesti. Joskus tottelen, joskus en, yleensä en kuvaa kuitenkaan. Millähän tästä lamasta pääsisi irti? Pitäisi varmaan suorittaa jonkinmoinen irtiotto ja ulkoiluttaa ja itseään ja kameraansa hiukan vaihtelevammissa ympyröissä.

Mutta. Kaipa se kuvausintokin palautuu. Vähitellen.

Tänään itketti kovasti, kun katsoin yhtä lempiohjelmistani. Rakkaudesta puutarhaan -sarjan jaksossa rakennettiin muistelupaikkaa perheille, joiden lapsi oli kuollut saattokodissa. Jakso itketti ja hymyilytti yhtä aikaa. Perheiden toive kuitenkin pohjimmiltaan oli saada paikka, jossa he voisivat käydä iloitsemassa siitä, että olivat saaneet yhdessä lapsen kanssa edes sen lyhyen ajan. Jotenkin jakso oli toteutettu niin, että siitä ei tullut sosiaalipornoa tai siirappia. Alan Titchmarsh onnistuu olemaan oikealla tavalla empaattinen ja säälittelemättä myötätuntoinen, vaikka päällepäin näkyy, että välillä itku on juontajallakin lähellä. Ei todellakaan mitään metelöivää Hurjaa remonttia vaan nimenomaan lämpöä ja ymärrystä. Ja tietenkin kaunis puutarha, loppujen lopuksi. Silti en osaa olla toivomatta, että maailmassa ei tarvittaisi saattokotia lapsille.