Kirahville kaulahuivi

Vanhan talon Tarja yllytti minua käymään ulkoilemassa kamerani kanssa ja pitihän sitä vähän... Lapsi molskahti reissulla järveen intouduttuaan liian lähelle rantaa (kielloista huolimatta) kiviä heittelemään, äidillä oli muutamaankin otteeseen mennä hermot ja hiukan oli harmaata, mutta aina sitä joitain jalokiviä lehdiltä löytää. Kävisin mieluusti saaren ympäri kiertävällä polulla, vaan kun kaupunki suuressa viisaudessaan on päättänyt, että tälle alueelle ei riitä resursseja maisemanhoitoon, alkaa polku olla niin elämänvallan valtaama, että ilman viidakkoveistä tai viikatetta sille on turha yrittää. 

Harmittaa melkoisesti, varsinkin kun syyt puistoalueiden hoitamisen laiminlyömiseen ovat olleet vähintäänkin mielenkiintoisia ja niillä ei ihan oikeasti ole ollut oikeastaan mitään tekemistä rahallisten säästöjen kanssa. Jos tuolla oikeasti säästettäisiin rahaa lasten koulukirjoihin ja vanhusten hoitoon, luopuisin ilomielin lulkoilumaastostani. Ja jos viikatteemme varsi ei olisi poikki, olisin jo lähettänyt mieheni raivaustöihin. Ihan lupaa keneltäkään kysymättä.

Tälläinen lappu löytyi makkarien välisestä ovesta. Tarkoittaako tmä yhden aikakauden loppua ja toisen alkua? Kovin kiukkuinen tuo yksityisyyden vaatija ei ole, mutta kovasti neiti jo yrittää sulkeutua omiin oloihinsa. Ja ilkeät vanhemmat aukovat ovia ja ilmoittavat, että tämänkaltaisessa talossa moinen ei käy ihan lämpöteknisistä syistä. On vain elettävä yhdessä ja mentävä piiloon peiton alle, jos muiden naamat alkavat käydä liikaa hermoille, mutta lämmön pitää saada kiertää.