Kirahville kaulahuivi

Ei malta kirjoittaakaan... Odotan siis innolla läppäriäni kotiin. Sen tiedän, että se on Suomessa. Saan siis rakkaani lähipäivinä takaisin. Ihan huvittavaa kaivata elotonta esinettä näin. Toisaalta ero on tehnyt ihan hyvää, olen viettänyt aikaa virtuaalimaailmassa huomattavan paljon vähemmän kuin normaalisti ja ihan rehellisesti sanoen se on ollut hyvä se ja aion jatkaa samalla linjalla vastakin. Muutenkin on ollut mukavaa. Olimme tyttöjen kanssa pari yötä mummulassa ja mummulakyläilythän ovat ihan parhautta. Silakka vielä nukkui mummun ja vaarin makkarissa eli minä sain ihan oikeasti nukuttua kunnolla piiitkästä aikaa. En nyt ylettömän pitkiä öitä, mutta nukuin ne yöt kuitenkin. Sekin on paljon se. Eilen Silakka sai kengät. Kuomissa ja kumisaappaissa alkoivat jalat hiota. Nyt on sentään lenkkarit ja sandaalit, ehkä niillä hetki selvitään. Pitää silti ostaa vielä kunnolliset, tukevat sandaalit. Minulla on omien ja lapsieni jalkojen suhteen se periaate, että kenkien pitää olla hyvät ja mielellään omaan jalkaan ostetut. Toki meillä noita kierrätyskenkiäkin löytyy, mutta nyt kävelyvaiheessa olisi hyvä, jos lapsi ei kopioisi siskonsa askelvirheitä kengän kautta. (Ja siis tuolla isommalla koipeliinilla on oikeasti vähän vikaa askelluksessa) Hiukan haikeutta herättää se tosiasia, että laitoin yhdistelmävaunut myyntiin. Perjantaina talouteen rantautuivat Brion Racet ja emmeköhän ne niillä jatkossa selviä. Haikeutta hälventää aika tavalla se tosiasia, että nuo Racet vievät paljon, paljon vähemmän tilaa ja jos joku ostaa nuo rattaat, se joka paikassa tiellä oleva kova kantokoppakin lähtee. Mutta on se silti hassua, että ei meillä ole enää vauvaa eikä tule moista enää tulemaankaan. Yksi elämänvaihe on ohitse. Seuraavan kerran sitten sylittelen omaa jälkikasvua edustavaa vauvaa mummuna. Toivon mukaan sekin onni vielä osuu kohdalle. P.S. Sain Hannalta kivan haasteen. Palaan siihenkin, kun kone on kotona.