Traditioista

Olen miettinyt tänä syksynä paljon äitiyttä. Sitä mitä äitiys minulle merkitsee, sitä mitä millainen äiti ole. Tavallaan äitiys tuli minulle vähän puun takaa, tai siis tarve äitiyteen. En oikeastaan ikinä ollut edes ajatellut haluavani lapsia. Sitten, vähän vanhempana, löysin miehen, jonka kanssa halusin parisuhteen lisäksi myös jälkikasvua. Ja lopulta sitä sainkin. 

Nyt kahden eläväisen äitinä olo on monta kertaa aika riittämätön. Väsyttää ja uhmaikäisen kanssa elämä ei ole välttämättä ihan ruusuilla tanssimista. Olen äiti, mutta olen edelleen se sama äkkipikainen ja kärsimätön ihminen kuin ennekin äitiyttä. Ei se osuus luonteestani ole sen kummemmaksi muuttunut. Mutta pitääkö lopulta edes muuttua? Mietin sitäkin, mitä muistan omasta lapsuudestani. Muistan äidin, joka oli läsnä, sylin, joka tuntui paremmalta kuin kenenkään muun syli, ne tietyt traditiot, jotka vanhempani meitä varten loivat. - Lauantain saunaillat, saunaillan jälkeiset tuoreet pullat, ranskanleivät päällystettyinä lauantaimakkaralla, maitokahvin, joulun alla piparitaikinan tuoksun ja lämmön, vaarille leivotut pullapojat. Äitini ei ollut yhtään sen pitkäpinnaisempi luonne kuin minäkään, mutta en minä sitä muista, rakkauden muistan.

Omille lapsilleni olen pyrkinyt siirtämään tuota perinteiden jatkumoa. Vähän eri asioissa, mutta kuitenkin nin, että jotain mukavaa arjessa olevaa toistuu. Meillä käydään saunassa lauantaisin, juodaan päälle pillimehut ja sydään usein jotain vähän parempaa iltapalaksi, Perjantaisin on pitzzperjantai ja lauantaisin karkkipäivä. Ja huomaan, että lapsille nuo toistuvat asiat ovat tärkeitä asioita. Samoin kuin sylissä ja kainalossa kyhnääminen. Eikä kukaan tunnu sylissä niin hyvältä kuin nuo kaksi, joita olen sylissäni kantanut jo ennen syntymää niin pitkään. Sitä ensimmäistä tärkeää syliä kun minulla ei enää ole.